I would rather ride a sheep !

 Isa Mia Jasmin Netta

Hevoset ei oo koskaan ollu mun juttu, ei ees pikkutyttönä. Tiedän just ja just mikä on jalustin, suitsen ja satula. Ja erotan kyllä ravin ja laukan toisistaan, mutta siinäpä se, loppu on yhtä hepreaa.

Jasmin ehotti meille tytöille pari viikkoo sitten koulussa, että lähettäis kaikki yhdessä ratsastamaan. Ajatus kuulosti musta alussa ihan tosi jännittävältä, ja lupauduin heti lähtemään mukaan. Tiesin kuitenki heti, että en tuu viihtymään ihan muiden lailla. Kahdeksasta tytöstä meitä lähti vaan 4, minä ainoana oikeesti hukassa olevana. Jasmin ja Mia käy säännöllisesti ratsastamassa, ja Nettakin on joskus ottanu tunteja. Entäs minä? Ei ei ei ei.. No reissu meni odotetusti: mulla oli tosi kivaa, mutta silti ei ollu kivaa. Seura oli mainiota, uusien juttujen tekeminen kivaa ja tykkäsin mä ihan hääräillä niiden hevosten kanssa, mutta silti... Pakkasta oli se -20 LIIKAA... Olin siis aivan jäässä, ja niin oli muutkin. Ja suurin problemo oli se, että olin koko ajan älyttömässä paniikissa! Hevoset pelottaa mua, ei pelkästään siks että oon joskus tippunu sieltä selästä, vaan siks koska niitä on niin vaikee lukee. Koirista, kissoista jne näkee heti jos ne ei oo tyytyväisiä, ja sitä paitsi ne on paljon pienempi kokosia, mutta hevoset.. HUI. Musta tuntuu, että olin päättäny jo ihan alussa, että tää mulle määrätty hevonen(Tuhmuri? Kuka näitä nimiä hei keksii?) inhoo mua, ja eiköhän se huomannu mun paniikin ja käytti varmasti hyväksi mun hevos-urpoutta. Hevosen selkään noustessa mulla oli kuitenkin ihan hyvä olo, ei siellä ylhäällä oleminen pelottanu. Tää hyvä olo ei kuitenkaan kestäny hirveen kauaa. Harjottelu oli ihan kivaa, mä tykkäsin vaan köpötellä ihan rauhassa. Maastoon lähön jälkeen kaikki alko mennä mun osalta alamäkeen. Tuhmuri ei enää pahemmin tehny mun kanssa yhteistyötä, mun näpit oli niin jäässä että en saanu ees kunnon otetta ja ainut joka ois auttanu ois ollu mennä kovempaa, mutta en vaan uskaltanu. En luottanu itteeni, enkä kyllä hevoseenkaan. Vaihdettiin Netan kanssa jopa hevoset, eikä se parantanu mun mieltä yhtään, ja halusin takas. Tytöt saatto mut takasin ja kävivät ite heittämässä vielä lenkin. Ei ollu se aktiviteetti mua varten. Tässä lisää kuva materiaalia:

 Ilme kertoo

 Mian lada

Ratsastuksessa pelottavinta oli mun mielestä se, että mä en mitenkään voinu täysin hallita sitä tilannetta, en ees vaikka mulla ois ollu vuosien kokemus. Hevonen on niin iso ja voimakas eläin, että jos se jotain päättää tehdä, niin sehän tekee ja sillon voi käydä huonosti. Mä haluan aina jollain tavalla hallita joka tilanteen, ja tätä mä en pystyny, ja se vaivas. Oon tavallaan hieman pettyny itteeni, mutta oon kyllä ylpee että lähin ees yrittämään. En kuitenkaan tykkää epäonnistua, ja nyt tavallaan kävi näin. Ehkä vielä joskus uskallan uudestaan. Tapaamani lammas kuitenkin ilahdutti päivääni hieman ja hengailimme sitten jonkin aikaa tutustuen toisiimme, ihan ystävä pohjalta kuitenkin. LAMPAAT ON PARHAITA!

Netan ja lampaan välillä kuitenkin sattui kummia...

Ensin Netta pelästyi tätä uutta ilmestystä

Hetken silmiin tuijottelun jälkeen homma oli kuitenkin selvä; Netta oli löytänyt sielunkumppaninsa!<3

 He viettivät yhdessä paljon laatuaikaa halaillen ja nauraen yhdessä. Kaikki vaikutti sujuvan täydellisesti.

 Lammas ei kuitenkaan ollut uskollisinta sorttia, ja muhinoi Netan ystävän Mian kanssa.

Netan sydän särkyi hänen saadessaan selville lampaan syrjähypystä, eikä hän enää koskaan halunnu nähdä lammasta, joten hän pinkoi kauas pois lampaan luota niin kovaa kuin jaloista lähti.  

 MÄÄÄ BÄÄÄ!
THE END!